Joulu, Joulu On Meillä

Nyt se saa tulla. Kinkku on pakastimessa, laatikot samoin. Eilinen päivä meni leipoessa tasapuolisesti sekä suomalaisia että irlantilaisia jouluherkkuja. Mince pies on pieni, voitaikinaan tehty leivonnainen jossa perinteisesti on täytteenä mincemeat-nimistä makeaa, joka ei nimestään huolimatta sisällä lihaa ollenkaan. Meillä töissä siihen laitetaan rusinoita, kovetettua kasvisrasvaa (hyi), siirappia, sitruunan ja appelsiinin kuorta ja mehua, konjakkia, omena- ja porkkanaraastetta ja jouluisia mausteita. Meidän talossa kun ei rusinat oikein maistu, keittelin Nigella Lawsonin ohjetta mukaillen täytteen tuoreista ja kuivatuista karpaloista, omenaraasteesta, appelsiinista ja vapaalla kädellä lorautetusta portviinistä. Hyvää tuli ja Stuartkin tykkää.

Ja sitten tietysti joulutorttuja (kiitos Marjolle luumuhillosta) ja liha-riisipasteijoita. Pasteijat piti laittaa pakkaseen piiloon saman tien, niistä tulee liian helppoja makupaloja, joita huomaamattaan keittössä ohi kulkiessaan natustelee tusinan verran! Suklainen juustokakku on pakastimessa myös valmiina, saa nähdä riittääkö vatsalaukun vetoisuus koko komeuteen vai porrastetaanko ruokailu parille päivälle. Ne riisipiirakathan tuli syötyä jo ennen kuin Stuart ehti kotiin, mietin että vieläköhän niitä jaksaisi/viitsisi/tarvitsisi tehdä.

Niin, Stuart viimein rantautui kotiin tiistai-iltana!! Viiden viikon poissaolon jälkeen, kyllä siinä ehti jo ikävä ollakin! Nyt ollaan sitten nyhjätty kylkimyyryssä kuin teinipariskunta konsanaan viimeiset pari päivää. Ja ollaan muuten kumpikin lomalla, eikä hötkyillä minnekään.

Jos viime tähän aikaan oltiin kotiarestissa lumen keskellä ilman juoksevaa vettä ja kiroiltiin kun ei päästy Suomeen joulun viettoon, nyt on luontoäidillä ja säiden säätäjällä eri nuotit telineessä. Eilen oli lämmintä +14 ja nurmi pihalla vihreää. Tänään muistuttelee pilven ukko mitä sieltä voisi tulla, ropsauttaa reakuuron ikkunaan ja voimalla. Tuli mitä tuli, sisällä on lämmin ja kotoisa olla, jouluradio soi ja kiireinen ihminen totuttelee pyjamapäiviin.

Siirrymme nyt joulun viettoon ja koneelta pois. Possunpylly nostetaan sulamaan, viini korkataan ja takkaan sytytetään tuli. Tulkoon Joulu!

Ihanan rauhallista, tunnelmallista ja herkullista joulua teille kaikille!

Joulua

Heipä hei

Blogissa onkin pidellyt melkein vahingossa hiljaiseloa. Lähinnä siksi että muualla ei siitä hiljaiselosta ole ollut tietoakaan. Se on nimittäin ihan justiinsa se juuri niin ovella. Se Joulu! Ja vaikka ollaankin Irlannissa tänä jouluna, se ei tarkoita sitä että täällä valmistellaan kalkkunaa (kuivaa, hyi) ja ryöpätään ruusukaaleja (vielä isompi hyi). Kinkku se olla pitää, ja laatikot (porkkana ja lanttu) tietenkin. Ja sitten leivonnat. Eli kiirettä on pitänyt kun on

Paisteltu näitä

Kirjoiteltu näitä

Ja koristeltu tätä

  

Se irlantilaisperinne joka minusta on ihan järkevä, on se että kuusi koristellaan jo joulukuun alussa. Sillä tavallahan siitä saa nauttia pidempään. Tuo meidän kuusi on keinokuusi, valot ja kaikki valmiina, se valojen ripustus kun on ihan inhokkihommaa. Saa nähdä kestääkö se ensi jouluun asti, hinta oli sen verran alhainen että epäilen sen sanovan yhteistyösopimuksensa irti tuossa loppiaisen tienoilla.

Olen huomannut täällä myös tapana olevan sen, että kuusi koristellaan mahdollisimman monilla erivärisillä valoilla ja kamalalla määrällä palloja ja muita koristeita. Kuusi asetetaan ikkunapaikalle niin, että sen näkee kaikki naapurit ja mahdollisimman moni ohi ajava ihminen myös. Ei taida meidän kuusi näissä kisoissa pärjätä eikä tarvitsekaan. Olohuoneen nurkassa se valaisee mukavan tunnelmallisesti eikä sitä muiden tarvitse nähdäkään.

Kuusen alaoksien koristeet järjestyvät uuteen uskoon lähes päivittäin Lilyn toimesta. Vaivihkaa kisu hiiviskelee kuusen juureen ja kohta kierähtää selälleen ja sitten kuuluu kilinä kun pallo saa kyytiä. Emäntä mokoma lopettaa hauskan leikin kesken aivan liian usein ja katti siirtyy murjottamaan pää patterissa kiinni ja odottaa kunhan joku taas selkänsä kääntää niin sitten päästään taas leikkiin.

Useampana vuonna on ollut mielessä leipoa karjalanpiirakoita ihan itse. Reseptejä on ja äidiltä saa aina hyvää ohjeistusta. Tiistaina viimein rohkaistuin; ei kai se niin vaikeaa ole. Onneksi äiti vinkkasi että kuoriin kannattaa laittaa vehnäjauhoja rukiin sekaan, ovat helpompi ajella ja muutenkin mielekkäämpi työstää. Se kuuluisa piirakkapualikka oli jonnekin muutossa kadonnut mutta onnistuipa tuo ajelu tavallisella kaulimellakin. Täytteen keittelin ihan täysmaitoon ja lorautinpa vielä vähän kermaa joukkoon ja yhden kananmunan kunhan oli jäähtynyt. Se rypytys olikin aika haasteellista ja epäilen että joku karjalainen esiäitini saattoi pyöriä haudassaan 360 astetta ja enemmänkin jos sitä tekniikkaa arvosteli mutta kyllä niistä ihan piirakoiden näköisiä tuli. 

Munavoin sipaisin päälle ja söin suihini, hyvää oli.

Villasukkahiihtäjä

Eräässä haastepostauksessani tunnustin kuuluvani villasukkahiihtäjien klaaniin. Käpäliäni lämmittää villasukat vuodenaikaan katsomatta, varsinkin täällä Irlandiassa lattiat tuntuvat usein viileiltä kesäisinkin ja aamusuihkusta kylmälle laattalattialle hyppääminen on inhottavaa. Siksipä ne villasukat ovat aina käden (ja jalan) ulottuvilla. Ilmeisesti tämä villainen tapani on paljastunut muillekin, sillä Suomen-loman tuliaisina laukkuuni sujahti kokonaiset neljä paria villasukkia ja ne iki-ihanat pinkit Reino-tossut.

Reino-tossut jalassa hiippaillaan sisällä ja välillä pihankin puolella. Viime viikolla kipaisin lähikaupasta maitoa ja kuivahiivaa, kun tuttu tyttö pysäytti minut matkalla kassalle ja kysyi mistä olin ostanut kivat kenkäni. Reinoilla olisi siis markkinarakoa täälläkin päin. En tosin sanonut tytölle, että ne on oikeastaan aamutossut.

Villasukat jalassa olen hiihdellyt illat töiden jälkeen ja vapaapäivät. Tänään vietän rauhallista aamua blogeja lukien ja päivittäen ja kuuntelen samalla suomalaista radiota netissä. En vielä Rouva Hoon vinkkaaman jouluradion säveliä kuuntele kuitenkaan, töissä jo raikaa joululaulut, ajattelin että pidän kodin vielä joululauluttomana sektorina muutaman päivän ajan. Kun on virallisesti joulukuu, niin sitten soitetaan kyllä niin että kuuluu!

Sain jo ensimmäiset joululahjatkin ostettua, ja tänään kävin ullakolta joulukoristeita alakertaan odottamaan paikoilleensijoittelua. Lily kävi jo nuuskimassa pukin reen ja lumiukon hatun, ja sitten istahti omistajan elkein valokuitukylän laatikon päälle ja tarkkaili tilanteen etenemistä. Tom –herra vilkuili sivusilmällä keittiön ovelta ja ihmetteli että mikä on kun ei ruokakuppiin ilmesty täytettä.

Tämän päivän suunnitelmissa olisi hieman kauppailua (jännittävää!) ja vähän siivoilua (vielä jännittävämpää!!), ehkä leivontaa ja illaksi on sovittu tiukka aikataulu DVD:n ja nachojen merkeissä Teresan kanssa. Nachoista tulee sikahyviä ja niitä täytyy tehdä paljon. Siksipä meinasinkin paastota hiukan ja syödä vain jugurttia, nachoista tulee niin helposti nachoähky. Asiaan ei tietenkään vaikuta syötyjen nachojen määrä, ei.

Nam nam ja tirtsakkaa tiistaita!

Jääkaapin vakiovarustus

Ruuasta jaksaa puhua ja kirjoittaa vaikka milloin ja vaikka kuinka paljon. Kaikki ei ymmärrä miksi, mutta onneksi olen onnistunut ympäröimään itseni samanhenkisillä ihmisillä. Ei liene sattumaa että hakeuduin töihin ruuan pariin, vaikka tutkintoni kaupalliseen alaan viittaakin. Kysehän on aina siitä, kuinka oppimaansa osaa soveltaa käytäntöön (sanoi ravintolapäällikkönä toimiva tradenomi).

Kokkien kanssa työskennellessä saa mukaansa kivoja vinkkejä ja reseptejä. Entinen pääkokkimme Trevor opetti kuinka porkkanat saa siivutettua veitsellä kauniisti niin, ettei se keskiosa putoa keittäessä pois. Sama mies opetti vihreän currymarinoinnin salat ja kehotti ostamaan kanan reisipaloja mieluummin kuin rintaleikettä. Tuo viimeisin vinkki on ihan ykkönen, kanan reisipaloissa on paljon enemmän makua kuin usein kuivakkaaksi jäävässä rinnassa. Nykyinen pääkokkimme Hugh saa kiitoksen siitä että osaan tehdä ihanan rapeaa ja maukasta taikinaa piiraspohjaksi. Hugh neuvoi myös, kuinka hiukan nuupahtaneeseen salaattiin tai tuoreyrttiin saa eloa kun sitä ”herätellään” jäävedellä ja sitruunamehulla (toimii!).

Ruoka on mainio tapa juhlistaa, nauttia, kiittää ja lohduttaa. Kakku, keksit, piiras tai paistos kertoo että sen eteen on nähty vaivaa ja että siitä nautitaan yhdessä. Ruoka usein minun mielestäni maistuu paremmalta, kun sen on tehnyt joku muu. Syynä siihen voi olla kyllä oma laiskuutenikin...

Minä tykkään kokkailla ja kokeilla mutta minulta puuttuu suunnitelmallisuus ja järjestelmällisyys. Olisi ihana osata suunnitella esimerkiksi viikon ateriat niin, että kaikki tarvittavat ainekset ovat valmiina jääkaapissa/pakastimessa ja joka illalle olisi jotain ihanaa kotona laitettua ruokaa. Mutta usein käy niin että tuulella käyvä Minna suunnittelee tekevänsä kanapastaa keskiviikkona ja keskiviikkona ei sitten enää tunnukaan siltä että tekee kanapastaa mieli, joten tehdäänkin lihapullia. Jääkaapissa odottanut kana jää alimman hyllyn perimmäiseen nurkkaan ja kykkii siellä kunnes muistuttaa pahalla hajullaan olemassaolostaan ja päätyy roskiin. Tai sitten käy niin että kana onkin pakastimessa, Minna unohtaa nostaa sen sulamaan aamulla töihin lähtiessään ja kun illalla tullaan töistä kotiin, on niin kamala nälkä hetijuurinyt ettei kanan sulatukseen ole aikaa, ja syödäänkin lämpimiä voileipiä.

Tästä syystä olen huomannut että jääkaapissa täytyy olla ison tai pienenkin nälän tyydyttämiseksi aina seuraavaa:

-          Hyvää juustoa (mozzarella, parmesania, pecorinoa, savu-cheddaria)

-          Leipää

-          Punaista pestoa

-          Salamia/pepperonia/prosciuttoa

Ensin lämmitetään uuni ja viipaloidaan leipä suuhun sopiviksi palasiksi. Viime kerralla käytin töistä ylijäänyttä focaccia-leipää. Leivän päälle levitetään vapaalla kädellä pesto, liha ja juusto. Leivät uuniin rapeutumaan ja juusto sulamaan. Nautitaan punaviinin kera. Nam.

Nyt tuleekin kysymys, mitä teidän jääkaapista löytyy aina, ja mitä niistä tehdään?

Taivaalla Harmaata

On ollut harmaata, koko päivän tänään ja eilenkin jo iltapäivän puolella. Kaahasin kaupoilta kotiin, että sain melkein kuivat pyykit langalta sisälle. Kun niitä sinne ripustelin, oli aurinkoinen ja tuulinen sää, täydellinen pyykinkuivatuskeli siis. Kaupoilla en viipynyt kuin pari tuntia, mutta sillä välin oli jo mereltä nousseet tummat sadepilvet ja siellä ne mököttävät vieläkin, mokomat. Sainpahan kuiviksi, ja sisällä tuoksuu ihana puhdas pyykki.

Aloittelin jo jouluostoksia, ajattelin että jospa kerrankin teen niinkuin suunnittelen ja jaan joulunajan kuluja useammalle viikolle sen sijaan, että joulukuussa parin viikon sisään palaa kuukauden palkka lahjoihin, ruokaan ja juomaan. Juomasta puheen ollen, olen pikku hiljaa kartutellut viinivarastoamme, melkein joka kaupassa näyttäisi olevan jos jonkinlaista viiniä tarjouksessa. Meinasin koeajaa naapurin rouvan kanssa tämän australialaistuotoksen kunhan rouva pääsee taas vierailulle. Oli niin halpaa, että en ihan helpolla usko sen olevan juomakelpoista (siksi on varalla vanha tuttu suosikkiviini, ettei vaan jäädä rouvan kanssa kuivin suin istumaan). Miksi sitten ostin, jos en usko että siitä on juotavaksi? Sisäinen Sulo Vilén siellä huutelee että ”Kun saatiin niin halvalla”, mutta ihan oikeasti aina mietin että saatiinhan silloin Italian-lomalla niin hyviä viinejä parilla eurolla lähimarketista, niin luulisihan että kyllä täälläkin joskus onni potkaisisi. Siispä halpisviini testiin ja kerron teille kuinka akan kävi. Niin, ja kaupassa kaveri huomautti että etiketin liskohan taitaa olla sukua tatuoinnilleni, pää vain eri suuntaan kallellaan.

Työpaikan pikkujoulujen ajankohta ja paikkakin on päätetty; 18.12. suunnataan Galwayn kaupunkiin juhlistamaan kaikkien joululoman alkua. Sitten iski vaatekriisi. Kun ei ole mitään päällepantavaa, ei sitten mitään vaikka vaatekaapit (ja niitä on tässäkin talossa neljä isoa) pursuaa vaatetta. Parin nettikaupan sivuilla kävin tirkistelemässä ja kauhistelin helmojen lyhyyttä. Jos on koivet kuin männyn rungot, ei niiden kanssa patsastella pikkumekossa työkavereiden edessä vaikka olisi kipannut kuinka monta glögimukia kitusiinsa. Toinen vaihtoehto olisi kokopitkä mekko, mikä ei kiehdo ihan vaan siitä syystä että ne helmat on minut tuntien varmasti kengän koron, pöydänjalan tai vieruskaverin tuolin jalan alla ennen kuin ollaan saatu jälkiruuat syötyä. Onhan tuolla kaapissa yksi kiva mekko, ja siihen olisi sopivat monotkin... Mutta olisihan se kiva saada jotain uutta päälleen, eikös vaan?

Stuart puuhaa edelleen remonttia naapurisaarella ja minä olen yksin kotona. Paitsi etten ole ollut juurikaan kotona, ja jos olen ollut, niin en todellakaan yksin. Ystävät rakkaat ovat huolissaan mielenterveyteni laidasta ja tulevat kuka milloinkin viihdyttämään iltojani. Nyt kun saisi niille sanotuksi että minä kaipaisin ihan vähän omaa aikaa. Ihan vähän vaan, niin että saisin nauttia hiljaiselosta hetken verran, sitten kyllästyä siihen ja palata takaisin sosiaaliseksi eläimeksi. Ehkä ensi viikolla sitten.

Nyt kapinoin harmautta vastaan takkatulen ja kynttilöiden voimin. Ehkä myös tippa viiniä auttaisi. Ihan vaan lääkkeeksi tähän harmauteen.

Yksin Kotona 2: Leipurin Paluu

Viime viikon neljä vapaapäivää menivät ohi suhisten. Maanantaina kävin ihmettelemässä Marjon kolmeviikkoista Ben-poikaa. Kyllä on suloinen vaikka vähän possulta kuulostikin. Tiistaina kauppailtiin ja kävin paljon kaivatussa hieronnassa. Kyllähän se Rose päivittelikin että onpas sulla hartiat solmussa.

Keskiviikkona käytiin tupaten täynnä olevassa Galwayn kaupungissa. Mikä lie ollut syynä, mutta liikenne oli aivan tukossa vaikka oltiin paikalla mielestämme aikaisin klo 11 jälkeen. Ajoreitit pitikin suunnitella tarkkaan ettei tarvinnut siksakata kaupungin laidalta toiselle, siinä olisi mennyt kärsivällisemmältäkin kuskilta hyvin helposti hermot. Saatiin kuitenkin se, mitä lähdettiin hakemaan eli arkkupakastin. Kokonaiset 102 litraa lisää säilytystilaa! Voi tätä onnen päivää.

Torstai menikin sitten leipoessa pakastimeen täytettä. Nyt on pullaa ja sämpylää, kakkua ja pizzataikinaa vaikka muille jakaisin. Ja ensimmäiset jouluvalmistelutkin sain tehtyä; pakkasessa nököttää paistovalmista porkkanalaatikkoa parin alumiinivuoan verran. Eihän sitä koskaan tiedä milloin ne kamalat pakkaset, liukkaat kelit ja lumentulo alkaa tänäkin vuonna, hyvä olla edes jotain valmiiina jos käykin niin ettei täältä taas pääse mihinkään. Nyt voisi jo pärjätä parikin viikkoa noilla eväillä.

Stuart lähti isänsä luo Englantiin sunnuntai-iltana ja jätti minut yksin kotiin. Tai siis kisujen kanssa yksin kotiin. Kisut nukkuu varsin tyytyväisinä päivät ja sitten herättävät emännän klo 6.30 vapaapäivänä riehumalla sängyn alla niin että patja tutisee. Huomenta vaan teillekin! Siis yksin kotona ollaan, ellei lasketa epäsopiviin aikoihin hereillä olevia karvanaamoja (ja lasketaanhan ne).

Työkaverit lahjoittivat ison pinon kirjoja kun kuulivat että Stuart on poissa. Ja sitten kun kuulivat että olen leiponut hullun lailla, tahtoivat tulla kylään. Juustosarvet ja lihariisipasteijat tekivät kauppansa ja reseptit lähtivät mukaan myös. Joulun alla syödään Ole Hyvä! –kotitalouden kirjasta leivotuilla resepteillä tehtyä herkkua muuallakin kuin meidän talossa. Tuo kirja on muuten kulkenut mukana muutosta toiseen, ja sieltä löytyy aina ne ihanat hyvät perusreseptit, joiden pohjalta on hyvä lähteä tekemään omia muunnoksia. Esimerkiksi sämpylät, patongit, korvapuustit ja kääretorttu tehdään tässä talossa juuri tuon kirjan ohjeilla.

Olen siis kotihengettärenä täällä riehunut taas pari päivää ja viihdyttänyt kyläilijöitä. Naapurin nainen tupsahti ovelle eilen illalla viinipullo kädessään ja sanoi että nyt jutellaan ihan kunnolla ja ajan kanssa. Lapset oli viety kavereidensa luo yökylään ja mies oli katsomassa jalkapalloa. Ja sitten taas naurettiin.

Talokin on siivottu lattiasta kattoon, ullakolla kävin jo hypistelemässä joulukoristeita ja tulin vähän siihen tulokseen että niitä pitää ehkä ostaa pari lisää. Kynttelikköjä ja jotain ripusteltavaa. Pyykitkin on pesty ja kuivattu ulkona (kerrankin piti kuivaa ja tuulista keliä), nyt tuoksuu puhtaat valkeat lakanat. Säästyi sähköäkin kun ei tarvinnut kuivausrumpua pyörittää. Uhkasin tehdä satsin joulutorttuja pakkaseen myös, muut ongelmana on paistonkestävän luumuhillon puute. Irlannin suomettaret, onko tullut jossain vastaan ja jos on, niin kertokaa ihmeessä! En viitsisi Suomesta asti sitä tilata.

Jatkan leivontaa. Tänään vuorossa ruissämpylät ja myslimuffinssit. Kuvia tulee sitten perästä päin.

Työputkesta, päivää!

Lomat on lusittu ja edessä oli karu paluu arkeen. Työkaverin loman tuurauksen vuoksi jouduin tekemään 12 päivää töitä putkeen heti omalta lomalta palattuani. Että se siitä lempeästä laskeutumisesta takaisin työelämään. Mutta onneksi takana oli kaksi kokonaista viikkoa lomaa, laiskottelua, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää oloa. Täydellinen akkujenlatausreissu.

Ihanan syksyinen sää hemmotteli melkein koko loman ajan, yhtenä päivänä maa valkaistui kun lämpötila hiipi aina vaan alemmas ja vesi muuttui rännäksi muuttui lumeksi. Silloin olikin kiva istua nojatuolissa kirja kädessä ja katsella ulos isosta ikkunasta. Linnut pipersivät lintulaudalla eikä kenelläkään ollut kiire minnekään.

Syksyisiä pihahommia, hyötyliikuntaa haravan varressa ja paljon saunontaa. Viime kerrasta olikin jo se vuosi, piti ihan saunoa varastoon. Kylättelyä sukulaisten luona, kahvia ja karjalanpiirakoita. Tuttuja naamoja vuosien takaa, paljon hyvää tekevää palleanaurua. Ukin haudalle kynttilöitä, ja siellä on hautausmaan kaunein hautakivi.

Puolitoista viikkoa oleskelua iloisessa Itä-Suomessa vaihtui Tuusulan rauhaan pitkäksi viikonlopuksi. Isä lähti hirvimetsälle Keski-Suomeen ja Mika tuli Iita-tyttösen kanssa vastaan. Syötiin Leivonmäellä ja jatkettiin matkaa. Tuusulassa tehtiin Terhin kanssa pizzaa aamuyölle asti, ja hyväähän siitä tuli. Aamulla vielä kahvin voimin suppilovahveropiirakkaa uuniin ja sitten valmistauduttiin vieraita vastaanottamaan.

Hyvää ruokaa, hyvää juomaa ja hyvää seuraa. Mitä muuta sitä voisikaan lauantailta toivoa. Sunnuntaina suunnattiin sienimetsään, kolme kaksijalkaista ja kaksi nelijalkaista. Sähköposti kuvineen otsikolla ”Riemua sienistä” antoi esimakua, eikä jouduttu pettymään paikan päälläkään. Korit täynnä herkullisia suppiksia palattiin tukikohtaan ja sienenkuivain alkoi surista tasaiseen tahtiin.

Katseltiin elokuvia, juotiin viiniä ja pian olikin tiistaiaamu ja taksi pihassa. Vähäsanainen kuski vei lentokentälle ja taas reissattiin kotoa kotiin. Ohjasin kentällä kaksi rinkkaselkäistä suomalaistyttöä Limerickin bussiin ennen kuin kipusin omaan bussiini ja aloin lukea. Kotona vastassa Stuart ja kaksi läheisriippuvaista kissaa.

Kiitos kaikille kaikesta, nähdään taas!

Reissussa Rähjääntyy

...ja kotona korjaantuu. Maanantaina tein vielä täyden työpäivän ja yritin saada kaikki rästihommatkin hoidetuksi. Jotain pientä sinne vielä jäi mutta sai jäädäkin, tehkööt muut, minä olen nyt lomalla! Kotona ehdin huitoa imurilla nurkat ja karkottaa villakoirat ja kissankarvat. Lily tosin hiippaili imurin perässä ja varisteli tilalle uuden karvapeitteen. Takkaan sytytin pienen tulen ja haukkasin iltapalaa.

Puolenyön tienoilla tehtiin lähtöä ja sää oli niin ihanan irlantilainen; tuuli ulvoi ja vettä tuli vaakatasossa. Mietittiin että lähdetään hyvissä ajoin, ajomatka kaupunkiin ja bussille kestää yleensä tunnin verran, nyt varattiin melkein kaksi tuntia. Tiet olivat veden vallassa, eikä muita autoja näkynyt juuri missään. Se oli se kuuluisa synkkä ja myrskyinen yö. Kello tikitti hurjaa vauhtia eteenpäin, ja kun bussin lähtöön oli aikaa enää vartti, eikä kaupungin valot olleet vielä lähelläkään, soitin bussiasemalle ja pyysin puhua GoBus:n kuskin kanssa. Annoin varausnumeron ja sanoin että olen matkalla, voiko odottaa. Kuski naurahti ja sanoi että jos kerran tulossa olet, niin odotetaan.

Olin sitten loppujen lopuksi kokonaiset neljä minuuttia etuajassa. Stuart lähti ajamaan takaisin kohti kotia ja sänkyä. Minä asetuin taloksi bussin penkille ja yritin nukkua. Ei muuten onnistunut.

Dublinissa pääsin tutustumaan uuteen Terminaali kakkoseen ja onhan se hieno. Aer Lingus saa täyden kympin asiakaspalvelusta, ystävällinen nuorimies näytti kuinka check-in automaattia käytetään, ja bag drop-tiskin täti kysyi olenko ensimmäistä kertaa uudessa terminaalissa ja kertoi missä mikäkin on. Työkaverin suosituksesta otin aamupalaa ennen turvatarkastusta, sillä puolen on enemmän valinnanvaraa, missä syö. Turvatarkastuksen jälkeen saa valita joko kahvilan tai Burger Kingin.

Koneessa sain vierustoverikseni 3,5-vuotiaan Benjaminin ja hänen mummonsa Geraldinen. Olivat matkalla Kuopioon Geraldinen pojan luo, Benjamin oli ollut mummolassa syyslomalla. Poika leikki legoilla, mönki istuinten alla, syötti puolet aamiaisestaan ohikulkevalle Säde-tyttöselle joka nauraa kikatti puolikas aamiaismakkara suupielessään. Geraldine pyysi anteeksi ainakin sata kertaa, kun poika ei pysy paikallaan. Sanoin että ei tuo haittaa, kiltistihän Benjamin leikki ja ihmetteli.

Mika-veli tuli kentälle vastaan ja vei syömään Amarilloon. Voi sitä nachoähkyä mutta hyvää oli! Junan lähtöön kun oli aikaa kolmisen tuntia, ehdittiin vielä juomaan kahvit Mikan ja Terhin kotona Tuusulassa. Ja Tikkurilassakin ehdittiin junaa odottaa puolisen tuntia, oltiin sen verran ajoissa. Junassakaan ei nukuttanut, ja Joensuuhun saapuessa oli valvottuja tunteja takana 33. Isä ja äiti junalaiturilla vastassa, olo oli kotiin tuleva. Vielä tunti autossa, ja sitten oltiin ihan oikeasti kotona.

Lökäpöksyt jalkaan ja marsu aivasti. Lenkkimakkaraa ja ruisleipää ja tuttu keittiön pöytä.

Ja sitten nukutti.

Lähtö Lähellä

Laukut on pakattu, kaikki on valmiina. Nyt ei muuta kuin autoon ja sitten bussiin ja sitten lentokoneeseen ja sitten junaan ja sitten autoon ja sitten ollaankin kotona. Onneksi on hyvät unenlahjat ja iPodissa täysi latinki virtaa ja musiikkia. Ja pari kirjaa ja sudokulehti. Tuttu reissu menee melkein heittämällä, ja yleensä puolet matkasta allekirjoittanut on syvässä unessa.

Bloggailu voi jäädä vähemmälle seuraavan kahden viikon ajan, tai sitten ei. Jos aikaa löytyy niin ilmoittelen kuulumisia, jos ei, niin sitten nähdään parin viikon kuluttua. Mahdollisia bloggailun aiheita lomalla ovat laiskottelu ja suomiruoka. Nähdään taas, joko pian tai sitten myöhemmin!

Kissa Kadoksissa

Tomilla on ollut jo jonkin aikaa tapana lähteä illalla ulos tutkiskelemaan naapurustoa. Yleensä nämä retket kestävät yön yli, ja aamulla keittiön ikkunalla istuu kärsimätön kolli odottamassa isäntäväen heräämistä. Jos sataa vettä, Tom on sateen suojassa autotallissa, ja pinkaisee takaovelle vasta silloin kun on varma, että sisäänpääsy on välitön ja esteetön. Eli silloin kun Stuart on takaovella aamusauhulla. Joskus kollia laiskottaa, ja se odottaa että emäntä huolestuu kollin pitkästä poissaolosta ja tarkistaa autotallin. Silloin autotallin kattoparrujen päältä kuuluu ”mau” ja Tom hyppää emännän jalkojen juureen ja katsoo ylöspäin ”No, kannatko sinä minut sisälle? En tahdo että käpäläni kastuvat” ja emäntä tekee työtä käskettyä.

Toissa viikolla Tom lähti iltalenkilleen normaaliin tapaan. Keittiön ikkunasta ulos ja seikkailemaan. Seuraavana aamuna ei keittiön ikkunalla istunutkaan karvanaamaa. Kävin aamutakki päällä autotallissa kutsumassa. Ei mitään. Kävelin talon ympäri ja kutsuin edelleen. Naapurin mies taisi luulla että nyt sen pää on mennyt lopullisesti sekaisin, vaeltaa aamutuimaan aamutakissa taloa ympäri ja huutelee Tomia. Palasin sisälle ilman kissaa.

Kysyin Stuartilta oliko Tomia näkynyt illalla; ei näköhavaintoja. Stuart vakuutteli että kyllä se sieltä kotiin palaa, kunhan nälkä yllättää. Töistä tullessani odotin näkeväni tutun karvapallon olohuoneen ikkunalla kärsimättömänä ”Minä olen odottanut tuntikausia, päästä minut jo sisään!” mutta toisin kävi. Ei kissaa missään. Laitoin tekstiviestit naapureille, jos kissaa näkyy niin kertokaa ihmeessä. Kiersin taas taloa ympäri, kävelin pihaportilta kumpaankin suuntaan puolisen kilometriä ja pelkäsin pahinta. Ei mitään missään.

Seuraavana aamunakin keittiön ikkunalauta oli tyhjänä. Stuart oli lähdössä Galwayhin ja lupasi käydä kaupunkireissun jälkeen kotona katsomassa josko kulkuri olisi palannut kotiin. Töissä puhelin soi, Stuart oli kotona ilman kissaa. Lilykin käyttäytyi eri tavalla, ihmetteli leikkikaverinsa outoa poissaoloa ja maukui ihmeissään sille tuolille, jossa Tom yleensä torkkui.

Töistä kotiin ajellessani katselin tien pientareet tarkkaan: mitä jos Tom onkin jäänyt auton alle? Ja makaa loukkaantuneena jonkin ojan pohjalla, tai pahempaa. Käänsin auton pihatielle ja siellä se oli. Surkea, märkä ja takkuinen Tom olohuoneen ikkunalaudalla. Surkea pieni ”mau” ja kärsimätön steppaus etuovella ennenkuin raitahäntä katosi keittiöön ja karvanaama upposi ruokakulhoon vartiksi. Kun vatsa oli saatu täyteen, sai emäntä tarkistaa missä kunnossa kulkuri oli.

Oikean korvan juuressa oli iso haava. Niska ja kaula olivat mudassa ja hiekassa. Päälaella oli pitkä verinaarmu. Oikean takajalan sisäpuolella oli haava jonka ympäriltä karvatkin olivat kaikonneet. Tom ontui vasenta etujalkaa ja pyöreän vatsan karvat olivat likaiset ja takussa. Tom ihmetteli syyniä, mutta kuunteli rauhallisena ja puski päätään jalkaani vasten. Missä lienee kolli ollut, mutta kyyti oli ollut kovaa.

Naarmut ja haavat paranevat ajallaan, jalan sisäpuolella olevan haavan ympäristö on edelleen karvaton ja Tom pesee sitä usein. Eläinlääkäri oli sitä mieltä että jos Tom ei onnu jalkaa eikä se tunnu kuumalta tai näytä turvonneelta, sen voi antaa olla ja parantua ajan kanssa. Nyt Tom nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla ja pitää puolella silmällä vahtia siltä varalta, että ruokakulhoon ilmestyisi uutta evästä.

Sellainen seikkalija se.

Pakkauksen Riemut

Kipusin portaat ullakolle ja toin alas paljon reissanneen matkalaukkuni. Kohta alkaa pakkaus. Lily nuuskii laukun joka kerta hyvin tarkkaan, kyllä kissa tietää että nyt on joku ruuanantaja lähdössä reissuun. Stuart jää tällä kertaa kotiin, joten ei tarvitse Tomin ja Lilyn kauhistella vierasta ruokkijaa.

Miten tänne pääsee sisään?

Tähän aikaan ensi viikolla olenkin jo iloisessa Itä-Suomessa! Sain jopa ostettua junalipun VR:n verkkokaupasta, eikä siihen mennyt kuin kaksi yritystä. Ensimmäisellä kerralla maksua hyväksyessäni ruudulle lätkähti ilmoitus ettei verkkokauppaan saadakaan yhteyttä. Luottokortin numeron olin jo antanut, saa nähdä menikö se maksu läpi. Toisella kertaa ei mitään ongelmia ja sain lippunikin sähköpostiin ja puhelimeen. Ongelma ilmeni vasta täällä päässä kun yritin tulostaa lippua. Tulostin kiukutteli, että sininen muste on lopussa eikä suostunut tulostamaan mitään edes mustavalkoisena. Käytän huomenna hyväkseni työpaikan tulostinta ja jätän omani kiukuttelemaan ihan kaikessa rauhassa.

Eilen käytiin pikavisiitti Galwayssa, Stuart hoiteli hotellin asioita ja minä ehdin käymään juoksulenkillä Galwayn keskustan kaupat läpi. Mukaan tarttui pari paitaa ja ihanan Candyland-karkkikaupan yltiömakeita karkkeja. Galwayssa opiskeleva työkaverini ostaa Candylandista Lucky Charms –muroja, joissa on seassa vaahtokarkkeja ja murot itse on tietenkin päällystetty sokerilla. Terveellistä aamiaista? Jali ja Suklaatehdas –elokuvan ystävät tunnistavat varmaan nämä Wonka –merkkiset karkit. Aineslistaa ei kannata lukea, E-numeroiden määrä pistää pään pyörälle. Eipä näitä napostellakaan kun pari karkkia illassa, muuten saattaisi hammaslääkäriltä tulla noottia.

Mutta takaisin pakkauksen riemuihin. Suomen syksyyn kun voisi tuoda melkein koko vaatevaraston ja silti huomaisi olevansa sääoloihin varautumaton. Ei sentään toppatakkia kai tarvita, vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Onneksi siellä isän ja äidin pohjattomissa vaatekaapeissa taitaa olla joltain Suomen-reissulta sinne jätetty toppatakki, se pelastakoon minut kylmältä. Täytyy muistaa taas jättää laukkuun tilaa tuliaisille; salmiakkia, ruisleipää ja hirvenlihaa. Ja takaisin lennetään kädet kyynärpäitä myöten ristissä ettei laukkuani valita tarkasteltavaksi, voisi käydä niin että tuliaiset menevät tullimiesten parempiin suihin.

Maanantaina on siis viimeinen työpäivä, ja maanantai-iltana matkaan yöbussilla Dubliniin. Sieltä lento Helsinkiin, jatko junalla itään ja sieltä isän ja äidin autokyydilla kotiin. Tiedossa siis laskujeni mukaan noin 21 tuntia reissaamista. Parempi ladata iPodin akku täyteen ja toivoa ettei iPhonen akku lopu kesken. Tietääkö kukaan onko VR:n junissa WiFi? Sudoku-lehti ja pari kirjaa pitävät seuraa elektroniikan ohella, matka ei siis käy pitkäksi.

Päivä Westportin Kesässä

Käytiin eilen Westportissa, Stuartin äidin auto täytyi viedä vuosihuoltoon, joten lähdin kartturiksi ja yleiseksi seuranpitäjäksi. Huoltamo soitti matkalle sinne, että heiltä on sähköt poikki ja kaikki huollot siirtyvät ainakin kahdella tunnilla eteenpäin. Harmi kyllä tämä viesti tavoitti meidät vasta huoltamon pihalla, Stuartin kännykkä kun oli äänettömällä. Huoltamon sihteerityttö oli kovasti pahoillaan ja sanoi että kyllä tässä menee vähintään se kaksi tuntia ennen kuin auto saadaan edes mekaanikon läheisyyteen.

Sitten sihteerityttö huikkasi hallin puolelle että onko siellä ketään vapaana, ja katosi näkyvistä. Teimme jo varasuunnitelman; käydään Castlebarissa pari ei-niin-kiireellistä asiaa hoitamassa kun kerran ollaan tällä suunnalla saarta. Tyttö ilmestyikin pian takaisin ja totesi että kun te kerran olette täällä nyt, otetaan auto käsittelyyn saman tien ettei tarvitse odottaa. Loistavaa palvelua! Saimme vielä kyydin takaisin keskustaan ja sovimme että huoltamo soittaa paluukyydin järjestymisestä kunhan auto on huollettu.

Juoksimme tärkeimmät asiat nopsasti hoidettua, ja keskityimme loppupäiväksi laiskaan kävelyyn ympäri Westportia. Kyseessähän on Mayon läänin pääkaupunki, ja varsin kaunis pieni kaupunki onkin. Keskellä virtaa joki, jossa uiskentelee milloin suurempi, milloin pienempi pääluku sorsia. Sää suosi meidän joenvarsiretkeämme, intiaanikesäinen +20 mittarissa ja aurinko kurkisteli meitä pilven raosta.

Vanha Bank of Ireland –pankin rakennus on näköjään tyhjänä ja myynnissä. Paljonkohan maksaisi, jos ostaisin pankin ja rakentaisin superkeittiön pankkiholviin? Saisi harrastaa kokeellisempaa kokkailua, vaikka räjähtäisi keitokset käsiin, ei talolle tulisi silti sen suurempia vaurioita. Haaveilla aina saa, eikös vaan?

Joen vartta kulkiessaan voisi kuvitella olevansa vaikka Pariisissa. Penkit, puut ja pulut kaikki paikoillaan. Lähipubista leijaili ruuan tuoksu. Tuli nälkä ja pysähdyttiin kantakahvilassa välipalalla. Viereiseen pöytään istahti pariskunta, joilla oli meneillään jonkinlainen perheriita, jota ei edes lusikalliset tomaattikeittoa saaneet laantumaan. Jokaisen suupalan jälkeen nainen sihahti jotain vihaista ja kärsivän näköinen mies tuijotti tiiviisti teekupposeensa. Ei se ole helppoa lounastaminenkaan.

Jatkoimme joen vartta ja minä leikin turistia kameroineni. Vastaan tuli joukko amerikkalaisturisteja, jotka pyysivät meitä ottamaan heistä kuvan. Kysyivät kuinka kauan me olemme Irlannissa lomalla ja huokailivat kateudesta kun sanoimme asuvamme täällä. ”You are so lucky, it’s so beautiful here!” Olisiko pitänyt sanoa että vielä eilen tuli vettä vaakatasossa ja tuuli puhalsi niin että meinasi peruukittomaltakin lähteä tukka päästä...

Kaupungin työntekijät siistivät sillan kupeessa roikkuvia kukkaistutuksia. Sorsat uiskentelivat tikkaiden ympärillä toiveikkaina; jospa sedän taskusta tipahtaisi pala pullaa? Lounastauolla olevat koululaiset pitivät huolen siitä, ettei sorsille tullut nälkä. Ihmettelinkin miten koululaisille itselleen riittää lounasta, suurin osa näkyi päätyvät lattanokkien parempiin suihin.

Ihastelin taloja, seinää pitkin luikertelevaa murattia ja viehkoa postitoimistoa. Mielestäni postin talo näyttää vanhalta rautatieasemalta, mutta Stuartin mielestä se ei ole asemana koskaan toiminut. Täytyy selvittää kunhan ehtii, mukavalta se näyttää joka tapauksessa.

Stuartin puhelin pirahti, auto oli valmis ja kyytimies tuli noukkimaan meidät joen varrelta. Mihin ne tunnit kuluivatkaan? Kaupan kautta kotiin ja iltaa istumaan naapuriin. Elokuva ja hyvää seuraa. Näistä on vapaapäivät tehty.

Kiitos Kaunis ja Kumarrus

Voi Riitta, minkä teit! Suurkiitos tunnustuksesta, lämmittää mieltä ja toi hymyn huulille. Tähän tunnustukseen kuuluu myös se, että saajan olisi kerrottava kahdeksan asiaa itsestään, jotka ovat ennestään tuntemattomia/tietämättömiä. Kovasti pohdiskelin mietintämyssy päässä ja viinilasi kädessä.

1.     Olen noin 14-vuotiaasta saakka tiennyt, etten asuisi Suomessa. En tiedä oliko kyseessä itseään toteuttava ennustus, mutta täällä sitä ollaan!

2.       Lottoan joka viikko. Raha ei tee onnelliseksi, mutta olisi sitä silti kiva olla enemmänkin...

3.       Olen varsin kiintynyt autooni, jolle annoin nimeksi Molly. Molly oli ensimmäinen suuri ostokseni, sitä maksetaan pankille takaisin vieläkin.

4.       Rakastan kauhuelokuvia. Mitä karmivampi, sen parempi.

5.       Asun mieluummin maalla kuin kaupungissa. Istun ”ruuhkassa” lampaan takamusta tuijottaen paljon mieluummin kuin toisen auton jarruvalot silmissä vilkkuen.

6.       Olen harvoin ilman villasukkia, kesälläkin. Ikikylmät käpäläni kaipaavat lämpöä ympäri vuoden.

7.       En tapa hämähäkkejä, vaan siirrän ne pihalle tai portaiden alla olevaan kaappiin. Ellei Lily-kissani ehdi paikalle ensin, silloin ei hämähäkillä ole mitään toivoa selviytymisestä.

8.       Luen kaikenlaista kirjallisuutta. Ihan kaikenlaista. Jos käsillä ei ole kirjaa, luen muropakettia.

No siinäpä ne, kahdeksan asiaa. Nyt haluankin laittaa tämän tunnustuksen eteenpäin näille blogeille, joita tykkään käydä lukemassa.

Omamaamansikka

ButtermilkBiscuits

Vierailla Poluilla

Elämää VihreälläSaarella

Kiire

Aina on kiire mukajonnekin. Aamulla on kiire sängystä ylös ja suihkuun. Sitten on kiire Juran luokse kupilliselle elämän eliksiiriä ennen kuin on kiire kampautumaan ja pukemaan töihin. Sitten on kiire auton ratissa työpaikalle ja siellä sitä vasta kiirettä onkin. Kiireellä palvellaan asiakkaat, joilla on kiire. Kiireellä tilataan uutta tavaraa koska toimituksella on kiire. Kiire on usein laskuilla ja tilausten kuljettajillakin. Kokoustetaan kiireellisimmät asiat alta pois, Isolla Pomolla on ikikiire ja mahdottomat budjettitavoitteet. Leikataanko taas jostain vähän, näillä säästöillä alkaisi olla jo kiire.

Töistä on kiire kotiin, yleensä kaupan kautta. Kiireesti vaihdetaan kuulumisia tuttujen kanssa kaupan kassajonossa. Jutellaan myöhemmin, nyt on vähän kiire. Kiire kotiin, kiire laittaa pyykit koneeseen ja kiire laittaa ruokaa. Sitten on ne vaihtuvat iltakiireet, valmistellaan huomista, käydään kyläilemässä, sovittiin käynti elokuviin, istutaan iltaa ja tehdään muuta kiireellistä. Sitten onkin jo kiire nukkumaan että saadaan aloitettua seuraava kiireinen päivä. Jos on vapaapäivä, sitten se kiire vasta onkin. Kiire isoon kauppaan, kiire kampaajalle, kiire lääkäriin, kiirekiirekiire.

SEIS.

Ei saa olla niin kiire, etteikö ehtisi nauttimaan. Eilen oli vapaapäivä, kummallakin. Aamulla poukkosin sängystä ja toinen ukkovarvas ehti jo hipaista lattiaa. Stuartin käsi kaappasi minut takaisin pitkäkseni. ”Minne kiire?” No kahville, ja suihkuun ja sitten siivotaan pihaa ja käydään pankissa ja kokeillaan uutta reseptiä ja ja ja... ”Nukutaan vielä vähän.” Mies oli päätöksensä tehnyt, minunkin puolestani. Ja sitten nukuttiin kiireetöntä unta vielä puolitoista tuntia.

Herättiin kiireettömästi eikä juoksu Juralle muistuttanut villiintyneiden sarvikuonojen kokoontumisajoja. Kahvi tuoksui jotenkin paremmalle. Stuart kävi kaupasta breakfast rollit (syntinen keksintö: brittein saarien perinteinen paistettu aamianen pekoneineen, makkaroineen ja paistettuina kananmunineen patonkiin käärittynä). Ei tarvinnut kiireellä kokkailla aamiaista. Luettiin lehteä ja juotiin lisää kahvia. Katsottiin asunto-ohjelmia televisiosta. Vaihdettiin sänkyyn puhtaat lakanat. Käytiin rannalla kävelyllä, puhuttiin paljon ei mistään.

Ruuaksi jotain helppoa, takan ääressä nautittavaa. Kiireetön lasi viiniä. Lisää puhetta ei mistään. Ja tiedättekö mitä? En saanut tehdyksi yhtään mitään, mitä olin suunnitellut, ja tapahtui jotain uskomatonta; ei tullutkaan maailmanloppu!

Suosittelen.

Perkelenssu ja Pientä Piruutta

Taas on kulunut reilut kaksi viikkoa ihan vaan heittämällä. Mahdutettiin mukaan vielä muutamat illanistujaiset ja läksiäiset toissaviikolla, ettei vaan menokalenteri pääse näyttämään tyhjältä. Koti-iltoja, viini-iltoja ja leffailtoja. Mukavaa oloa mukavassa seurassa.

Viime viikko meni aivan käsille. Maanantaina olin vielä töissä ja tiistai ja keskiviikko olivat normaaliin tyyliin vapaata. Tiistaina illalla oloni oli hieman heikko, uninen ja muuten vain vetämätön. Keskiviikkona ei sitten enää noustukaan sängystä ylös. Eikä torstaina. Eikä perjantainakaan. Oikein kunnon syysflunssa, kuumeineen kaikkineen piti minulle seuraa ja pitää oikeastaan edelleenkin. Enää ei kuumetta, mutta oikein perusteellisen räkäinen ja tukkoinen olo on vieläkin. Jospa tällä viikolla kävisi paremmin.

Toissalauantaina töissä riitti suhinaa. Cannonball 2011 eli Kanuunankuula 2011 tuli käymään meillä töissä. Kyseessä oli 150 auton porukka, joka kolmatta vuotta kiertää superautoinensa ympäri Irlantia keräämässä varoja Barrettstown-nimiselle lasten hyväntekeväisyysjärjestölle. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa saatiin meidän työpaikka yhdeksi pysähdyspisteeksi, ja ihmisiä houkutteli paikalle vaikuttava autosato; Ferrarit, Lamborghinit, Porchet, Maseratit ja muut sellaiset joihin tavan kuolevaisilla ei ole varaa edes unelmissaan. Eivät olleet näiden autojen omistajat lamasta kuulleetkaan...

Jengi oli tunnin verran myöhässä mutta yleisö oli sitä mieltä että odotus oli sen arvoista, vaikka sää ei tietenkään peri-irlantilaiseen tyyliin suosinut lainkaan. Voi sitä ihanaa meteliä kun auto toisensa jälkeen revitteli sillan yli hiekkakentälle. Suurin osa kuskeista ja karttureista oli pukeutunut naamiaisasuihin; oli saksalaispoliiseja, pappeja ja nunnia, nakupukuja ja kolme vauvaakin. Jeesus ja piruparka reissasivat samassa autossa, perää piti piispa.

Niin ja olihan siellä ihan oikea julkkiskin, Boyzone-yhtyeen Shane Lynch, joka olikin ihan oikeesti todella mukava mies. Päästiin tyttöjen kanssa Shanen kanssa samaan kuvaankin, arvatkaapas onko se kuva toimiston ovessa kunniapaikalla näytillä?

Niin ja sitten ne tärkeimmät uutiset. MINÄ PÄÄSEN SUOMEEN! Kokonaiseksi kahdeksi viikoksi. Lokakuun 11. päivä lennähdän Helsinkiin, josta siirryn iloiseen itä-Suomeen ja sitten joskus 21. päivän tienoilla siirryn Mikan ja Terhin tontille Tuusulaan, josta lennän takaisin 25. päivä. Salmiakkia, ruisleipää, lenkkimakkaraa ja saunaa! Ihanaa, ihanaa, ei malta odottaa!

Syksy Saa

Hyvää syyskuuta! Sinne hurahti elokuu, eilen pankin tädin kanssa päiviteltiin että vasta oli toukokuu ja kaikki odottivat innolla lämmintä kesää. Odotellaan muuten edelleenkin, ja voi olla että odotellaan ensi vuoteen saakka ellei jotain ihmettä tapahdu. Kun lapset palasivat takaisin koulun penkille, sää parani hetkeksi, itse asiassa nytkin täällä on +18 ja aurinkoista eli irlantilaisittain ihan kesäsää. Mutta syksy on jo ihan nurkan takana.

Ja vaikka kovasti kesästä ja helteistä tykkäänkin, tämä tässä on parasta aikaa vuodesta. Vielä on lämmintä, mutta taka-alalla syksy muistuttaa olemassaolostaan; ilmassa on kirpeyttä, se puree ja nipistää jos menet illalla ulos ilman takkia. Ilma on puhdasta, helppoa hengittää ja se tuntuu selvittävän pään ja ajatuksenjuoksun parilla hengenvedolla. Ihanaa aikaa.

Kesällä nähdään kavereita, vietetään aikaa ulkona ja otetaan pitkistä illoista kaikki irti. Syksyllä minä ainakin käännyn sisäänpäin ja vietän enemmän aikaa pääni sisällä. Ajatusten elonkorjuu; mitä olen oppinut, mitä olen nähnyt, mitä olen kokenut. Syksyn pimeneviin iltoihin kuuluvat tietenkin takkatuli, kynttilät, kunnon kotiruoka ja lasillinen viiniä. Sylissä kehräävä kissa, hyvä kirja tai elokuva ja rauhalliset koti-illat kahden kesken. Kun parisuhteen kumpikin osapuoli tekee töitä alalla, joka on niin kausiluontoinen, syksyä odotetaan usein kieli pitkällä; nyt on aikaa olla yhdessä.

Ei kuitenkaan vielä heitetty pyyhettä kehään railakkaitten illanviettojen suhteen. Maanantai kun on se perinteinen pubi-ilta, ja nyt kantapubi Paddy Coynes on alkanut tarjota myös ruokaa, oli mitä mahtavin tekosyy lähteä porukalla syömään ennen kuin jengi hajaantuu opiskelemaan. Tokihan meistä moni jää töihin, mutta täytyihän opintojaan jatkaville järjestää läksiäiset. Sen kummempia kutsuja ei tarvittu, paikalle valui tasaiseen tahtiin kaikenkaikkiaan 11 henkeä pitkän pöydän ääreen.

Ruuasta oltiin kuultu pelkkää hyvää jo etukäteen, joten odotukset olivat korkealla eikä pettymään joutunut kukaan. Pöytään tilattiin koljaa, kanaa ja pihviä ja kaikki lautaset palautettiin keittiöön tyhjinä. Reilut annokset eikä niitä oltu hinnalla pilattu; €13,50 iso annos koljaa, saman verran valkosipuvoitäytteisestä kanan rintaleikkeestä ja €15,00 kokolihapihvistä. Houkuttelivat vielä tilaamaan jälkiruuan ja taas kerran kokeiltiin kaikkea tarjolla olevaa. Suklaa-appelsiini mousse, Baileys juustokakku ja marjapaistos tekivät kauppansa ja lusikat suihkivat pöydän puolelta toiselle, kaikki halusivat maistaa kaikkea.

Ilta jatkui aamuyön puolelle hyvässä seurassa olutta nauttien. Olettekos koskaan juoneet vaaleaa olutta (esim. Miller’s tai Corona, varmaan Coorsilla tai Budillakin onnistuu, tai Solilla) niin että pulloon sujautetaan viipale sitruunaa tai limeä niin että se jää siihen pullonkaulaan ja olut juodaan sen viipaleen läpi? Suosittelen. Sopii grillijuhliin ja meksikolaisruuan kanssa varsin mainiosti, ja ihan sellaisenaan. Mutta oluen tulee olla todella kylmää.

Viime viikolla tuurasin työkaverin lomaa, joten vapaapäiviä oli tasan yksi. Tällä viikolla otetaan vahinko takaisin ja pidän kolme vapaapäivää. Tänään on vuorossa päivä kolmonen. Ykköspäivänä eli tiistaina nukuin tuon hyvin syödyn ja juodun illan jälkeen ruhtinaallisesti ja kaikessa rauhassa puoli kahteentoista asti. Luksusta! Kävin kampaajalla ja ihmettelemässä Marjon kasvavaa vatsaa. Keskiviikkona Stuart oli vapaalla ja hoideltiin juoksevat asiat ja siivoiltiin. Tänään on minun päivä. Katson ehkä pari DVD:tä tai luen kirjaa tai surffaan netissä. Ei tarvitse tehdä mitään jos ei halua.

Eilisen aamu-tv:n kokkiosiossa tehtiin possunpaistia cacciatore. Nappasin porsaanfilettä kaupasta ja suunnittelin kopioivani. Sipulia, kesäkurpitsaa, varsiselleriä, porkkanaa ja possua samaan pataan yrttien kera, päälle loraus punaviiniä, keitetään viinistä alkoholi pois, lisätään purkkitomaatit ja lyödään koko komeus uuniin puoleksitoista tunniksi ja tarjoillaan parmesanilla maustetun perunamuusin kanssa.

Kelpaisko?

Kuvat on napattu viime vuonna matkalla työpaikalle

Maisemia

Täällä ollaan, edelleen. 

Vaikkei sitä ainakaan blogistani ja sen päivitystiheydestä ihan heti uskoisikaan. Töissä vedetään oikein kunnon tappotahdilla kiireisintä turistikautta loppusuoralle, elokuu tuo tullessaan italialaiset matkustavaiset mikä meillä tarkoittaa rankkoja työpäiviä. Italialainen ryhmämatkailija on usein kärsimätön, englantia puhumaton ja monesti täysin omassa maailmassaan, eikä välttämättä ota huomioon muita samassa kohteessa olevia asiakkaita. Onneksi samainen matkailijatyyppi suhtautuu ruuhkaan, kielitaidottomuuteen ja kanssaihmisten kärsimättömyyteen ihanalla huumorintajulla. Moni ongelma on ratkaistu kupillisella espressoa. Ja sillä, että edes joku osaa sanoa ”Grazie” ja ”Prego”. Eräs hienostuneesti harmaantunut ja mannermaisen tyylikkäästi pukeutunut italialaismies pyysi minua oppaansa tulkitsemana mukaansa Italiaan. Olisi kuulemma kotona ollut vaimon paikka auki. Nuoren vaimon. Vanha vaimo kun hänellä oli jo. Kieltäydyin kunniasta, kun Stuartia en olisi saanut tuoda mukanani.

Yleensä täällä länsirannalla vuorten ja meren välissä on oma pieni mikroilmasto. Se tarkoittaa sitä, että vaikka muualla paistaa aurinko, meillä tulee vettä. Kerrankin käy toisin päin; muualla tulee vettä mutta meillä on aurinkoista ja jopa lämmintä. Torstai-iltana meitä hemmoteltiin kauniilla auringonlaskulla. Piti ihan pihalle asti mennä kuvaamaan. Jäinkin siihen portaalle istumaan hetkeksi, naapurin koira lyllersi pitämään seuraa.

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja kosteana. Sain kuitenkin kauniin kuvan sateenkaaresta. Ja tuon keltaisen talon nurkalle täytyy mennä lapion kanssa väijyyn, josko sieltä se ruukullinen kultaa löytyisi ja voisin lopettaa lottoamisen.

Tällä viikolla pidän vain yhden vapaapäivän (tänään), ensi viikolla ehtii pitämään kolme päivää ongelmitta. Täytyy käydä silmälääkärissä, hieronnassa, kampaajalla, kaupassa, huollattamassa auto ja muuta juoksevaa asiaa. Riittääköhän kolme päivää? Jos minusta ei kuulu, olen hautautunut työvuoren alle.

Nähdään ensi viikolla!

Sydäntenkerääjä

Tämä Christina Perrin laulu on soinut radiossa viime aikoina paljon. Yllätyin, kun sain selville, että biisi on julkaistu jo vuosi sitten. Mikä lie viivyttänyt sen rantautumista Atlantin tälle rannalle, mutta hyvä kun saapui, tykkään kovasti. Löysin musiikkivideonkin netistä, ihana koreografia ja kauniit tanssijat, videon tunnelmassa on jotain Tim Burtonia...

Mukavaa sunnuntaita!

Mellakka

Naapurisaarella kuohuu yli. Neljättä yötä Lontoon kaduilla mellakoidaan, tuhotaan omaisuutta, poltetaan autoja ja varastellaan kaupoista. Manchester, Birmingham, Liverpool, Bristol ja muut kaupungit peesaavat. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Viimeiset kolme iltaa olen istunut kuin tatti television ääressä ja katsonut BBC:n 24-tuntista uutiskanavaa. Kuvat ovat kuin maailmanlopun jälkeiseen laittomaan, sivilisaation hylkäämään lähitulevaisuuteen sijoittuvasta kauhuelokuvasta. Ei ole elokuvaa eikä kirjallisuutta vaan ihan oikeaa elämää.

Mark Duggan –niminen mies yritettiin pidättää Lontoon Tottenhamissa elokuun neljäs päivä. Raportit tapahtumasta ovat epäselviä ja poliisitutkinta on käynnissä edelleen, mutta pidätystapahtumassa Duggania ammuttiin rintaan ja hän kuoli sairaalassa myöhemmin samana iltana. Kaksi päivää myöhemmin Dugganin perheenjäsenet ja ystävät marssivat paikalliselle poliisiasemalle ja vaativat asiaan lisäselvitystä, ja aivan oikeutetusti. Joku paikalle eksynyt, ulkopuolinen joukkio näki tilaisuutensa tulleen ja sytytti tuleen poliisiauton.

Tänään on elokuun kymmenes. Neljä päivää ensikonfliktin jälkeen ja Lontoo elää pelon vallassa. Uutiskuvista paljastuu valtava tuho; kauppoja on ryöstelty, taloja ja liikerakennuksia poltettu maan tasalle, autoja sytytetty tuleen ja neljä ihmistä on päässyt hengestään. Yksi mies ammuttiin autoonsa Lontoossa. Kolme miestä yrittivät suojella kotikatuaan vandaaleilta, jotka ajoivat heidän ylitseen autolla. Kaikki kolme kuolivat samana iltana. Tapausta tutkitaan murhana.

Miksi poliisi ei tee mitään? Minä ihmettelin tätä suureen ääneen katsoessani uutisia, pelkurimaisesti naamansa peittäneet pikkupaskiaiset rikkoivat kaupan näyteikkunan, kiipesivät sisään ja alkoivat kantaa tavaraa pihalle omistajan elkein. Minulle kerrottiin ettei Britanniassa poliisin käytössä ole muita ”aseita” kuin pamppu. Siis mellakkapoliisillakin. Suojavarusteita on; kypärä, kilpi, vartalosuojuksia. Mutta ei aseita. Suomalainen on tottunut näkemään poliisin pistooli vyöllä ja ihmetteli vielä enemmän.

Brittipoliisi tarvitsee erityisluvan voimakeinojen käyttämiseen. Poliisin ylipäällikkö otti ja erosi taannoisen puhelinhakkerointi –skandaalin tiimoilta ja tilalle nimetty virkaatekevä päällikkö ei uskalla myöntää erityislupaa siinä pelossa että homma kusee käsille, eikä nimityksesta tulekaan pysyvää. Pääministeri Cameron sentään löysi selkärankaa ja myönsi erityisluvan vesitykkien ja kumiluotien käyttöön. Tosin ensin piti odottaa että Cameron palasi takaisin britteihin Italian-lomaltaan. (Siellä olisi Toscanassa nyt menossa halvalla huvila loppuviikoksi.)

Nyt kun lupa on saatu, Huligaanien Ymmärtäjät ry. on kovin huolissaan. Mitä jos tästä seuraa se, että kohta eletään poliisivaltiossa, jossa tulee kumiluodista persuksille jos vaikka sattuu kävelemään väärällä puolen tietä. Mitä jos huligaani joutuukin elämään poliisin pelossa? Eläköön vaikka mörön pelossa, sanon minä. Entäs ne tuhannet ihmiset jotka elävät tänäkin yönä huligaanin pelossa? Huligaanien Ymmärtäjät ry. on myös sitä mieltä että mellakat ja tuhopoltot ovat yhteiskunnan vika. Yhteiskunnan köyhät tässä nousevat kapinaan valtiota vastaan ja demonstroivat kollektiivisen pahoinvointitilansa. Jos kapinoidaan valtiota vastaan, eikös silloin hyökättäisi esimerkiksi valtion virastoihin tai työkkäriin, jos ongelmat nähdään työttömyydestä ja valtion piittaamattomuudesta johtuviksi? Kun nämä brittihuligaanit ovat keskittyneet murtautumaan vaate- ja elektroniikkaliikkeisiin. Tuskin ketään niin paljoa vituttaa Adidaksen markkinaosuus lenkkarikaupasta?

Ja vielä haluaisin huomauttaa Huligaanien Ymmärtäjille, että nämä naamaripäiset pellet eivät ole ainakaan meikäläisen mittarilla yhteiskunnan köyhiä. Kuinka monella köyhällä on varaa maksaa £150 puntaa hupparista, £150 puntaa lenkkareista jotka laittoi päällensä ryöstöhommiin lähtiessään ja vielä kuvata ilkityönsä £300 kännykällä? Eikä lasten kasvatus ole yhteiskunnan vastuu, vaan vanhempien. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissä kun luin että nuorin pidätetyistä toissailtana oli 11 vuotta vanha ja liikkeellä isänsä kanssa. Kaksi nuorta tyttöä radiohaastattelussa kertoivat lähtevänsä toistekin mellakoimaan, koska ”se on hauskaa”. Nuori poika kasvot hupun sisällä piilossa kertoi jatkavansa niin kauan kunnes jää kiinni, ja kuulemma kiinni jäämisessäkään ei ole mitään ongelmaa, kotona siitä ei saa edes arestia.

Mutta en ole vielä tyystin heittänyt toivoani ihmiskunnan tilasta sinne Kankkula kuuluisaan kaivoon. Mellakoiden jälkeisinä aamuina naapurustot ovat lähteneet liikkeelle yhteisvoimin ja siivonneet kadut kuntoon. Poliisivoimat ovat saaneet ennenkuulumattoman määrän positiivista palautetta ja hatunnostoja. Ja tässä kuva joka sai minutkin herkistymään; pariskunta tarjoamassa teetä heidän kadullaan partioiville poliiseille, joista useat olleet partiossa yli 30 tuntia putkeen. Toivo elää.

Lenkillä

Kurkistelin ikkunasta ulos vähän väliä. Nyt paistaa aurinko, mutta tuolla on niin mustat pilvet että kohta sataa. Nyt olisi pilvessä rako, ehtisikö siihen? Tunnin verran arvottuani säälottoa, vedin lenkkikengät jalkaan ja suuntasin pihalle. Jos sataa, niin sitten sataa, ei tässä olla sokerista tehty. Pari päivää sisätiloissa kipeää selkää lepuuttaessa vei hermot ja energian, tarvitsin raitista ilmaa.

Naapurissa jatkuu pihatien rakennus/päällystys/reunustus ja meteli on sen mukainen. Eivät kuitenkaan aamuvarhain tai iltamyöhään metelöi, naapurisopu ei ole vaarassa. Seuraava talo on edelleen myynnissä, kenellä on varaa maksaa 790k euroa? Ihana talo ja viimeisen päälle laitettu, mutta silti. Muutaman talon päässä on iso talo ja sen kaunis puutarha, tuoksuu ihanalle, kesälle.

Pitkään myynnissä oleva Sininen Talo on myyty ja uudet omistajat ovat aloittaneet remontin. Sinisen Talon vastapäätä alarinteessä, tieltä melkein näkymättömissä olevassa talossa on uudet asukkaat, nuoripari, pieni vauva ja energinen lammaskoira. Emäntä taluttaa koiraa ja vauva kulkee mukana rintarepussa. Vaihdetaan pari sanaa, emäntä sanoi miehen aloittaneen keittiöremontin. Joka kodin remonttireiska koko mies, viimeksi jutellessa remontin alla oli pihavaja.

Jatkan matkaa ja joudun hyppäämään kiirellä puskaan. Mutkassa säikähdän sekä minä että bemarikuski, jolla vauhtia oli aivan liikaa. Onneksi ei iPodi ollut kovemmalla volyymilla, muuten en olisi kuullut autoa ja siinä olisi kai käynyt huonosti. Syke terveesti koholla jatkan eteenpäin ja toivon että bemarin vauhti hiljeni edes hetkeksi. Mietin, jaksanko vielä yhden ylämäen, alaselkä muistuttaa ettei ole ihan vielä täysissä voimissaan. Jaksan vielä.

Tämän talon pihassa tehdään halkoja. Ihana tuoreen puun tuoksu sekoittuu kukan tuoksuun. Kukan tunnistan ehkä joksikin angervoksi, äiti tietäisi varmasti. Otan ensi kerralla kuvan ja kysyn. Käännyn takaisin kotia kohti. Aurinko pilkistää pilvenraosta. Meinaa tulla hiki. Vastaan tulee polkupyörineen viisihenkinen ranskalaisperhe. Isä pysähtyy ja kysyy kuinka pitkä matka uimarannalle on. Neuvon tien lähimmälle mutta suosittelen polkemaan ylimääräiset kolme kilometriä isommalle, paremmalle rannalle. Huomaan lahdessa uivat delfiinit ja ranskalaisperhe jää kameroineen siihen.

Vauvan ja koiran kanssa ulkoileva emäntä tulee taas vastaan, tällä kertaa olemme kumpikin kotimatkalla. Emäntä kutsuu kylään kunhan keittöremontti saadaan valmiiksi. Sitten joskus joulun seutuu, kuulemma. Kotiportti näkyy jo. Postimies kääntyy naapuriin, siellä pihatien remontoijat ovat lounastauolla. Vastaan tuleva vuokra-auto pysähtyy kysymään ajo-ohjeita leirintäalueelle. Kattoteline on täynnä telttavarusteita. En hennonnut sanoa että loppuviikoksi on luvattu sadetta.